Mogilnyn paluu on piristänyt koko tiimiä, vaikkei mies vielä virallisempiin harjoituspeleihin pääsekään mukaan. Samoin Malakhov ja McGillis ovat osoittautuneet ihan kelpo puolustajiksi ja ovat kovaa vauhtia hitsautumassa osaksi tiimiä. Niedermayeria ei tokikaan kukaan korvaa, mutta paikattava sekin reikä on, niin hyvin kuin mahdollista.
Sitten onkin pakko ratsastaa tekoviiksivertaus viimeiseen ylämäkeensä asti. Ken on nähnyt Sellersin tähdittämät Vaaleanpunainen Pantteri –elokuvat, tietää, miltä näyttää kun tekoviikset repsottavat. Itse asiassa silloin tietää myös, miltä näyttää kun tekonenä sulaa naamalla ilokaasun imppaamisen jälkeen… mutta se ei suoranaisesti kuulu tähän. Kuuluisikin! Lopulta kuitenkin minunkin viikseni repsottivat kriittisessä kohdassa, kun jonain yön hetkenä jälleen roikuin ircissä odottamassa ihmettä tapahtuvaksi, eli peliseuraa löytyväksi. Oli 2vs2 –pelien aika, ja kun neljättä pyörää ei löytynyt, minut pyydettiin mukaan. Innostuin ja kiirehdin niin palavissani, etten kaljahuuruissani huomannut olevani Kaillerassa kuulapäänä. Niinpä tupsahdin jonkun omalle, tuntemattomalle serverille kuulapäänä nahkahomon, swosin (?) ja jonkun kolmannen (anteeksi, kun en muista, kenen) odotellessa kikka_k:ta. Noh, lähdin pois, taoin otsaa pöydän reunaan, vaihdoin nickini, taoin vielä vähän päätä pöytään ja menin kikkana takaisin. Ja pärjäsinkin vielä ihan hyvin. Mutta sekään ei kuulu tähän.
Joitakin päiviä myöhemmin tulin taas kanavalle ja sopivan hetken tullen myös ulos kaapista. Ja heti oloni helpottui. Ryhti oikeni ja samea katse kirkastui. Sitten kuuntelin hetken paheksuntaa (ei kovin syvää eikä totistakaan) ja elämä jatkui. Saan jopa paremmin peliseuraa – siihen tosin on nyttemmin saattanut vaikuttaa myös se, ettei yhteyteni e-e-enää nyt-nyt-n-n-nytkytä.
Nyt ICL:n drafti on jo yli puolivälinsä, kesän AHL-liiga minun osaltani pelattu ja on tullut aika summata tämä seikkailu. Mitä on jäänyt käteen ja kannattiko tämä kaikki?
Pelillisesti kannattavuus mitataan vasta tulevalla liigakaudella. Se on kuitenkin varmaa, etten lehahda uuteen kauteen kuin kotelostaan kuoriutunut ritariperhonen. Olen nähnyt uusia tapoja pelata, rutiinia on ehkä tullut pari viivaa lisää, mutta sen kummempia tuloksia en odota, vanha koira kun olen.
Kielellisesti luulen toipuvani syksyn aikana. Ircatessa katoavat välimerkit, oikeinkirjoitus, isot alkukirjaimet sekä lauserakenteet. Kiinnostavuudeltaan sen voi laskea samaan kategoriaan kuin kouluratsastuksen katsomisen ja maalatun seinän kuivumisen seuraamisen. Kai niihinkin joku voi jäädä koukkuun.
Sitten pitäisi vielä käsitellä irc-kanavaa nimeltä #nhl94. Mutta sen summaamiseen ei riitä kaikki maailman aika eikä energia, on pakko vain raapaista pintaa.
Olen miettinyt, mikä olisi paras tapa kuvailla #nhl94 –yhteisöä ja –kanavaa, mihin sitä voisi verrata. Vastaus oli ilmeinen. Se on kuin Asterixien gallialainen kylä. Se pitää yhtä ulkopuolista maailmaa vastaan (uudet EA:n nhl-versiot), nahistelee keskenään välillä pienimmästäkin syystä, omaa yliluonnollisia voimia ja lopuksi kokoontuu aina yhteen pitämään hauskaa. Aitauksen ulkopuolelta sisään on vaikeaa päästä, vaikka olisi gallialainenkin, sillä kylän tavat ovat niin omanlaisiaan, että muiden on niihin vaikeaa sopeutua. Toisin päin sopeutumista on turhaa edes ehdottaa. Kalakauppiaita ja seppiä on riittämiin, Akvavitixejakin, mutta Aladobixin viittaa sovitellaan vuoroin yksille ja toisille hartioille. Tätä vertausta voisi jatkaa ja jatkaa ja jatkaa, mutta täytyyhän minunkin joskus ymmärtää lopettaa. Edes tämä tarina. Ainakin toistaiseksi.
ei jatku (ainakaan hetkeen)
So far, so good. Pelailin harjoituspelejä, osallistuin MM-kisojen aikaan pelattuun MM-turnaukseen tasapäärostereilla sekä yhteen viikonlopputurnaukseen. Jossakin vaiheessa asiat alkoivat mutkistua, niin kuin asioilla aina on tapana. Olin ollut #nhl94 –kanavalla jo viikkoja, kun kanavalaiset vasta huomasivat, että ICL on olemassa. Jotenkin olin pitänyt itsestään selvänä sitä, että he olisivat tienneet ICL:n olemassaolosta ja olleet vain totaalisen piittaamattomia siitä. Vaan toisin olivat asiat.
#nhl94 –kanavalla alkoi melkomoinen kuhina, kun pojat (hieman kateellisinakin) keskustelivat liigastamme ja etenkin sen aktiivisten pelaajien määrästä. Oli hauskaa katsella hiljaa sivusta, kun jotkut pojista miettivät, kuinka voisi laittaa tekoviikset naamaan ja mennä kutsumaan ICL:n pelaajia yhteisiin peleihin. ”Kunpa tietäisitte”, myhäilin itsekseni hihitellen omiin viiksiini. Mutta kun puuhamiehet alkoivat ottaa yhteyttä Ilves.comin kautta meihin ICL:äisiin, alkoi piiloleikkini käydä vaikeaksi. Olisin toki voinut olla hiljaakin, mutta koska se on perusluonteeni vastaista, en ollut. Ja koska tiesin, ettei minun teknisillä taidoillani voi mennä irccaamaan sekä kikkakoposena että kuulapäänä, oli kuulapään ryhdyttävä vastustamaan irccaamista. Päätöstäni vahvisti myös yksi ja ainoa Waylerin kanssa kuulapäänä pelaamani harjoituspeli, jota hän kommentoi kanavalla jälkeenpäin mm. kertomalla, että yhteys oli huono ja ainakin yhtä nykivä kuin kikkakoposella.
Seurauksena tästä kaksoiselämästä skitsofreniani alkoi kasvaa, en tiennyt enää keneen luottaa ja pelkäsin kaikkia ja kaikkea. Elämänlaatuni huononi. Romahtamiseni hetki lähestyi vääjäämättä. Sitä hetkeä odotellessani provoilin vielä vähän Ilves.comin palstalla herättääkseni keskustelua #nhl94 –kanavalla. Ja syntyihän sitä. Vanha setä heitteli harkitsematonta kommenttia irccaamisesta ja kilpailevasta liigasta, ja lopulta kaikki mitä kirjoitin, herätti jonkinlaista ärtymystä. Tavatonta!
jatkuu
