Pakkovoitto ja voittamisen pakko

Season III:n edetessä jyvät ovat taas erottuneet pakanoista ja herrat hidalgoista. Kauden alun pirteät yllättäjät jäävät yksi toisensa jälkeen tasoaan nostavien dieseljyrien alle ja kuherruskuukaudestakaan ei ole jäljellä enää kuin likaisia lakanoita. Mutta mitä sitten? Sellaista se elämä tuppaa olemaan, tai niin kuin F. Gump sanoi, paska tapahtuu. Eikä oikeastaan ole kyse paskastakaan, sillä pitkäjänteiseen kehitykseen panostamalla tasoaan voi nostaa kuka vain. Tai ainakin melkein kuka vain, sillä ikääntymisen vaivoja vastaan pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys eivät ole tehokkaimpia hyveitä.

Mutta millä hinnalla pelejä voitetaan - ja hävitään? Nukkuvatko sarjataulukon keskivaiheilla majailevien tiimien valmentajat levollisemmin kuin voitto- tai tappioputkissa porskuttavien seurojen kollegat? Tuskin, tuhahtavat menestyvät miehemme, väheksyen hännillä majailevien joukkueiden valmentajien pahenevaa univajetta. Mutta miksi rahalla saa hankittua tietoja unissaan anteeksipyytöjä sopertelevista ns. "paremman kastin" managereista? Miksi voittamisen tuskasta vaietaan? Miksi suomalainen mies ei vieläkään itke eikä avaudu?

Pakkovoitto on vaikein voittamisen laji, voittamisen pakko taas peli-ilonpilaaja. Kun tärkeintä on olla parempi kuin toinen, onko syyttäminen Eino Leinoa?

Paha ei ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.

On, mikäli lukuharrastus ei ole jatkunut ylläolevaa säettä pidemmälle. Tuotahan sitä on hyvä toistella mantranaan, kun mättää kiekkoja armoa sanoitta anelevan vastustajan verkkoon. Mutta jos jatkaisikin vain pari riviä eteenpäin, muuttuisi tilanne tyystin:

On hyvää rinnassa jokaisen,
vaikk' aina ei esille loista.

Kausi ei muuten ole vielä likikään puolessa. Herätys!